Atorina

Vaquero saapui Hollantiin hyvin sateisena ja harmaana päivänä. Matka oli sujunut orin kannalta melko rauhallisesti, ottaen huomioon sen olleen orin ensimmäinen yhtä pitkä matka ja myös hyvin sateinen sellainen. Ori pääsi heti karsinaansa heinäkasan äärelle ja vaikutti olevan ihan tyytyväinen uuteen, lämpimään karsinaansa, vaikkakin hieman levoton ja jännittynyt. Sateen lakattua päätin viedä orin tarhaan yhden toisen orin kanssa – Markianin, joka oli kotoisin samalta kasvattajalta kuin uusin ostokseni. Markian oli myös tuore hankinta ja vielä nuori ori. Tapani mukaan ajattelin tutustuttaa nämä kaksi samasta kodista peräisin olevaa yksilöä, jotta niillä olisi turvallisempi olo uudessa paikassa. Markian oli jo tarhassa yksin, kun vein Vaqueron sen seuraksi. Orit lähestyivät toisiaan kaikessa rauhassa minun katsellessa hieman kauempaa. Yllättäen Vaquero luimisti korviaan ja näytti yrittävän näykkäistä toista oria. Kumpikaan oreista ei näyttänyt tyytyväiseltä, joten päätin hakea Vaqueron takaisin. Näistä kahdesta tuskin tulisi kavereita, ei ainakaan vielä.

Vaquero oli jo loistavasti sopeutunut Atorinan hevoskatraaseen – poislukien Markianin, jonka kanssa se yllättäen ei tullut toimeen ollenkaan, vaikka muiden orien kanssa meni loistavasti. Ori oli ehtinyt jo astua yhden tamman, josta syntyi terve tammavarsa Cressida At. Vielä toivoin kotiinjääväksi ainakin yhtä orivarsaa Vaquerosta, jonka upeaa isälinjaa halusin ehdottomasti vaalia. Vaquero – noh, harvemmin kutsuimme oria enää siksi. Naapurin vuotisen pikkupojan kyläilyn jälkeen ristimme Vaqueron uudestaan Vaikuksi. Poika hoki innoissaan Vaakku, Vaakku orin nähtyään eikä saanut silmiään irti upeasta mustasta orista – aikalailla sama reaktio kuin minulla nähtyäni orin ensi kertaa, siis. Pojan vaakutellusta inspiroituneena aloimme kutsua oria epävirallisesti Vaikuksi, mutta lempinimi ei vain taida ottaa lähteäkseen.